Susanne Ojaniemi jättää pesäpallon kiitollisin tuntein

Kun Susanne Ojaniemi kiinnittää kypärän remmin paikoilleen, niin joku lajia seuraava saattaa miettiä, että tuo on kyllä tehty muutamaan kertaan aiemminkin. 22 vuotta lajin parissa on tehnyt tuosta yksinkertaisesta liikkeestä automaation. Samalla tavoin reagoi varmaan oikea käsivarsi, kun pallo rävähtää vasemmassa kädessä olevaan räpylään. Liikkeet perustuvat tuhansiin ja taas tuhansiin toistoihin. Kun vuoden 2017 naispesäpalloilija tulee mailan varteen, niin kylmät väreet vilistävät selkäpiissä. Häntä ei nähdä enää koskaan tämän syksyn jälkeen pelikentillä.

Vaikka Susse on pelannut vasta viimeiset pari vuotta Kirittärissä, niin monissa heräsi varmasti isoja tunteita, kun hän ilmoitti loppukesästä laittavansa tämän kauden jälkeen räpylän ja piikkarit naulaan. Vasta tällaisissa tilanteissa sitä tajuaa, kuinka kaikki hienotkin asiat elämässä ovat lopulta varsin rajallisia. Parasta ennen -päivämäärä olisi vielä kaukana edessä, mutta nämä alkaneen syksyn muutamat pelit ovat ainoa mahdollisuus enää nähdä hänet ns. livenä. Antamassa kaikkensa kentällä ja tuulettamassa isoilla tunteilla onnistumisiaan.

Sussella on hirmu määrä SM-mitaleja, mutta se kirkkain kruunu eli Suomenmestaruus häneltä puuttuu. Kun juttelee tämän suuren pelaajan kanssa, niin haastattelijalle käy aika pian selväksi se, että Susse käyttää täysin toista mittatikkua kuin mitalien määrää tai väriä punnitessaan mitä kaikkea pesäpallo on hänelle antanut. Itsensä täysillä likoon laittaminen, kaikkensa antaminen pelitilanteessa ja ne tunteet, joita joukkueen kanssa on saanut kokea, ovat lopulta ne merkittävimmät asiat, miksi hän on pelannut pesäpalloa näinkin kauan. Silti, joka ikinen Kirittärien fani soisi sydämestään Susselle myös sen kruunun, mikä yllättävänkin monelta isolta pelaajalta on jäänyt saavuttamatta. Kausi ja ura voisi mielellään päättyä Suomenmestaruuteen.

Sivullisena otteitasi pelikentällä seurattuani ei ole voinut välttyä tunteelta, että tekemisessäsi on vielä normaaliakin enemmän tunnelatausta. Kehon kielessä ja kasvojen loisteessa on ollut poikkeuksellisen kova tunnelataus onnistuneen suorituksen jälkeen. Pitääkö paikkansa?

– Asennoituminen ja lataus juuri tämän syksyn pudotuspeleihin on ollut silti itsellekin erilaista, kun tiedossa on ollut, että tämä päättyy nyt tähän. Suorittamiseen on tullut lisää rentoutta ja ajatuksena on ollut, että anna mennä vaan – tässä ei ole enää mitään hävittävää. Ja nauti näistä viimeisistä peleistä, mitä jäljellä on. Ja se on mahtavaa, että viimeiset pelit ovat vielä finaalipelejä.

Koska sinulle tuli eteen se lopullinen päätös, että tämä on nyt tässä?

– Päätös on syntynyt pikkuhiljaa. Kyse ei suinkaan ole siitä, ettenkö enää nauttisi pesiksen peluusta tai kovaa treenaamisesta. Sellaista olotikaa ei tule varmasti koskaan. Elämässä on kuitenkin paljon muitakin asioita, joille haluan viimein antaa aikaa. Pesis on kuitenkin saanut minulta jo niin paljon aikaa ja minusta tuntuu, että olen jo saanut pesikseltä kaiken. Haluan nyt antaa aikaa omalle perheelleni: isälle ja äidille, veljelleni ja heidän lapsilleen. He asuvat kaikki pitkän matkan päässä. Myös parisuhde-elämää ja omaa perheenlisäystä täytyy alkaa ajattelemaan.

Mikä vei sinut aikoinaan pesiskentille?

– Isäni (Arto Ojaniemi) oli 90-luvun lopulla Pesäpalloliitossa hommissa ja kävin hänen kanssaan katsomassa joitakin pelejä. Kävin aikoinaan Järvenpäässä pari vuotta pesiskoulua, mutta sanoin että en halua joukkueeseen. Naapurin tyttö pelasi siihen aikaan Kinnari-Pesiksessä ja hän sai minut mukaan joukkueeseen. Ja sitten hurahdin lajiin aivan kokonaan. Mäki-Maukolan Eevalle oli kuulemma aikoinaan käynyt ihan samoin. Pelasin C-tyttöikään asti myös ringetteä, mutta pesis vei lopulta voiton. 2007 siirryin Kinnarista Tahkoon ja treenit vaativat jo niin paljon, että kahta lajia ei enää pystynyt tekemään.

Siunattuja ovat nuo naapurin tytöt, joita ilman 2020-luvun kaksi lajin suurta kiintotähteä olisi kenties jäänyt syttymättä! Kinnari-Pesis, Hyvinkään Tahko, sitten 11 vuotta Pesäkarhuissa ja viimeiset 2 vuotta Kirittärissä.

– 2010 siirryin sitten Pesäkarhuihin ja kun koti vakiintui Jyväskylään, niin 2021 siirryin Kirittäriin. Junnuvuosilta muistan hyvin Emma Körkön ja Virpi Hukan, jotka olivat jo silloin kovia pelaajia. Myös Kirittärien takavuosien kapteenin Kira Anderssonin kanssa pelattiin Tahkossa yhdessä.

Olet saanut lajilta paljon ja antanut sille myös itse paljon. Mitä jäät erityisesti kaipaamaan pesiskentiltä, kun pelit mahdollisesti päättyvät jo tulevana viikonloppuna?

– Jään varmasti kaipaamaan moniakin asioita. Yksi asia, mitä en jää kaipaamaan on se, että se vie kaiken vapaa-ajan. Jatkaisin varmasti pelaamista ikuisesti, jos päivässä olisi enemmän tunteja ja viikossa enemmän päiviä. Jään kaipaamaan sitä itsensä likoon laittamista ja epämukavuusalueella oloa, kaikkensa antamista ja joukkuetta ympärilläni. Ja totta kai niitä tunteita, mitä saa vain pelaamisesta. Niin kuin sunnuntainakin toisessa finaalissa koettiin aikamoiset tunteiden kaaret.

Olet ollut nuorena myös paljon pesisleireillä. Minkälaisia ovat ne kaikkein hienoimmat muistot?

– Päällimmäisenä on varmasti jäänyt mieleen se yhteisöllisyyden tunne ja miten kaikki olivat aina niin iloisia. Noin yleisesti ajatellen leireillä oli aina hieno meininki ja hyvä tunnelma. Ihan varmasti aion käydä leireillä myös tulevaisuudessa.

Entä aikuisvuosilta – mikä hetki pesiskentiltä on jäänyt erityisesti mieleen?

– On hirmu vaikea nostaa mitään yksittäistä hetkeä esiin. Jokainen vuosi on ollut tavallaan erilainen omine haasteineen, joita on pyritty voittamaan. Ehkä juuri yhteisten haasteiden voittaminen joukkueena on asia, joka jää moneltakin vuodelta mieleen. Ja tämän syksyisen joukkueen kanssa eläminen ja kokeminen on ollut jotain erityisen mahtavaa. Tämä joukkue on niin tiivis kaiken sen jälkeen mitä olemme tässä talven ja kesän aikana kokeneet.

Mitä neuvoja haluaisit antaa nuorille tyttöpelaajille, jotka haaveilevat pesisleiri-iässä Superpesispelaajan urasta?

– Olen itse vasta ihan muutamana viime vuotena oivaltanut, että pesiksessä ei kannata pelätä mitään. On aivan turha pelätä epäonnistumisia. On tärkeää osata nauttia jokaisesta hetkestä pelaamisessa ja muistaa miksi aikoinaan aloitti lajin parissa. Urheilu ei lopulta kuitenkaan ole niin vakava asia, että siinä kannattaisi pelätä. Itse tajusin sen vasta muutama vuosi sitten, kun isäni sairastui vakavasti. Ymmärsin, että kentällä on ihan turha pelätä mitään – siellä ei kuitenkaan voi tapahtua mitään niin vakavaa kuin läheisen ihmisen sairastuminen. On myös tärkeää tehdä niitä asioita, joissa on hyvä.

Kuvaile omia tunteitasi tänä viimeisenä pudotuspelisyksynä – onko tieto lopettamisesta tuonut jotain erikoista latausta omaan tekemiseen?

– Ei se ole vaikuttanut mitenkään normielämääni. Sunnuntaiaamuna, kun ajoin polkupyörällä Hippokselle aamutreeneihin, niin herkistyin siinä matkalla, kun tajusin että tätä reissua ei enää montaa kertaa tehdä. Pelikentällä se näkyy ehkä lisääntyneenä rentoutena. Sitä haluaa myös jättää vielä enemmän kuin kaiken pelikentälle.

Mitä sinulle tapahtuu pesisuran jälkeen – aiotko jäädä vielä jollain tapaa pesiksen pariin vai mitä suunnitelmia sinulla on?

– Aion antaa paljon aikaa perheelleni. Liikuntaa ja urheilua en tule varmasti koskaan jättämään. Ensi vuonna aion juosta puolikkaan Finlandia-maratonista. Tulevan vuoden aikana olen pesäpallossa vain fani ja istun katsomossa. Ehkä joskus tulevaisuudessa voin ajatella valmennus- tai pelinjohtohommia. Kun lopetan lajin lähinnä ajankäyttöongelmien vuoksi, niin yhtä paljon nuo valmennushommat veisivät aikaa. Tutkaillaan asiaa sitten myöhemmin. Kirittärien fanina minut kyllä voi katsomosta bongata.

Millään sanoilla ei voi kuvata sitä kiitollisuuden määrää, mitä me sadat ja taas sadat fanit olemme kokeneet katsellessamme uroteoistasi pesiskentillä. Kaikki sanat tuntuvat aika laimeilta kuvaamaan sitä kiitollisuuden tunnetta, mitä me sadat ja taas sadat fanisi olemme kokeneet katsellessamme urotekojasi pesiskentillä. Sanotaan nyt sitten vaan, että kiitos Susse kaikesta – onnea ja kaikkea hyvää sinulle myös pian alkavassa siviilielämässä!

– Kiitos paljon, ja nähdään vielä!

3. finaali Mansepp-Kirittäret la 17.09.2022 klo 13:00
Tarvittassa Kirittäret-MansePP su 18.09.2022 klo 14:00
Tarvittassa MansePP-Kirittäret la 24.09.2022 klo 14:00

#uuttakohti #liikuntapääkaupunki #jyväskylä #pesis #pesis100