Pesiskenttien myyttisen ja mystisen viuhkavelho Nalle Viljasen puseron alta paljastuu lopulta tavallisen nöyrä ja ahkera suomalainen mies
Pikkuisen keskikeholtaan pyylevä keski-ikäinen mies seisoo tanakasti pesäpallokentän 2-rajan tuntumassa. Yllä ovat kauhtuneet shortsit, joiden viimeinen myyntipäivä meni jo edellisellä milleniumilla. Käskevä, ei pyytävä ääni kuuluu katsomoon asti, kun ulkopelaajien paikat määritellään senttimetrien tarkkuudella. Ilta on vielä nuori, mutta auringonpaisteessa ulkopeliä johtavan miehen varjo venyy jo pitkäksi, lähes katsomoon asti.
Miehen jättämä jalanjälki suomalaiseen naispesäpalloon ulottuu vieläkin pidemmälle. Mediassa viileän asiallisesti ja omaa ympäristöään erinomaisesti analysoivasta viuhkavelhosta tiedetään kuitenkin loppujen lopuksi aika vähän. Pikkutarkka piiskuri, charmantin mukava heppu, hedonistinen nautiskelija, ovela taktikko. Näkemyksiä on monia. Ei mikään hiljanen Viljanen, mutta epätietoista kaihertaa kysymys jos toinenkin: Onko tämä nyt se Jekyll vai Hyde. Vai kenties Lammio tai Koskela samoissa boksereissa. Mikä on loppujen lopuksi miehiään Kirittärille vuodesta toiseen kultaa vuoleva pelinjohtaja Nalle Viljanen? Kiitelty, moninkertaisesti palkittu lajilegenda tietty, mutta entäs sitten?
Ihailla tuota hieman laiskan pulskean oloista hahmoa kyllä täytyy. Rentous ja itseluottamus loistavat jo kaukaa vähemmänkin lajia ymmärtävien silmiin. Lähes vaatimattoman oloisella Viljasella ei ole kihahtanut menestys hattuun, ei näy ylimielisyyttä eikä narsistista käyttäytymistä. Oman osaamisen tiukan sanoman kokevat toki lähes pelistä toiseen myös pelituomarit ja omat pelaajatkin, kun pelin vimma on pahimmillaan ja kaikki ei ole mennyt pelinjohtajan mielen mukaisesti.
Mutta miten monta tähtipelaajaa onkaan syntynyt tämän ovelan veijarin piiskasta ja oivalluksista viime vuosina. Emma Körkkö, Riikka Karppinen, Laura Toikkanen, Mari Mantsinen, Emma Sallinen, Saana Sumén, Siri Eskola, Jutta Myllyniemi. Joku voisi lisätä tähän janaan monta muutakin pelaajaa. Mutta pelaajat sen toki itse parhaiten tietävät, miten paljon hän on heidän uraansa eteenpäin vienyt. Käsittämätön on se taito, millä uusia huippuja kehitetään vuodesta toiseen Viljasen jalostamolta. Toki pitää jakaa kunniaa koko Kirittärien valmennustiimille, mutta kyllä pelaajien kehittämisen moottori pyörii siellä Viljasen korvien välissä. Näkemys jokaisen pelaajan todellisesta potentiaalista ja sen esille saaminen on jotain todella poikkeuksellista.
Monta kertaa miestä pelien jälkeen haastatelleena mieleen on jäänyt hyvin perushärmäläinen, lähes kimiräikkösmäisen lakoninen lopputuloksen tulkitsija. Jäämies, jota eivät hetkauta sen kummemmin voitot kuin tappiotkaan. Ainakaan silmin ja korvin aistittuna. Mutta asenne lopputulokseen ei ole koskaan tyly. Fokus on aina ensimmäisenä siinä, mitä voitaisiin tehdä vielä paremmin. Joka ainoa omien tai vastustajien merkittävä suoritus tulee esiin helposti kuin apteekin hyllyltä.
Kunnioitus vastustajaa kohtaan on myös jotain erityistä. Kun Kirittäret vetää vastustajasta satanollaa, niin kyllähän sieltä aina löytyy yksi positiivinen sana, jos toinenkin vastustajasta ja samalla pientä piikkiä omille pelaajille. Ihailu ja arvostus omaa ryhmää kohtaan tuntuu silti aina aidolta. Huononkin pelin jälkeen riittää ymmärrystä ja ylistystä omille pelaajille.
Nalle nauttinee lähes kaikkien pesäpallosta jotain tietävien ja lajista jotain tietävänsäkin luulevien suurta kunnioitusta. Teot puhuvat puolestaan. 9 Suomenmestaruutta pelinjohtajana. Neljällä vuosikymmenellä, kuten menneen suven selostajat monesti muistivat mainita. Monessa kansainvälisemmässä palloilulajissa tämän tason osaaja olisi jo aika päiviä sitten palkattu miljoonasopimuksella ulkomaille. Hippoksella ei olisi pöly edes ehtinyt laskeutua viimeisen mestaruuden jälkeen, kun jenkkimanagerit olisivat jo vieneet miehen kultatuolissa mennessään. Kirittärien fanien onneksi Viljasesta ei tullut aikoinaan jääkiekkoilijaa, vaan hän valitsi työmaakseen kansallispelin ja on pysynyt uskollisesti Jyväskylässä jo viimeiset 15 vuotta. Vaikka imua moneen muuhunkin kärkijoukkueeseen varmasti on ollut. Porissahan Nalle oli v. 2002 pohjustamassa Pesäkarhujen toistaiseksi ainoaa mestaruutta.
”Ja nyt ei sitten mennä sinne kentälle paskat housussa!” Pelinjohtajan jämäkkyys näkyy ja kuuluu katsomoon asti. Valtava vaatimustaso on nostanut hänen joukkueensa toistuvasti ohi kovimpien haastajien paitsi lajiosaamisen, myös henkisen kantin vuoksi. Henkinen yliote on hönkäillyt Kirittärien peleissä jo vuosikausia erityisesti kauden ratkaisuhetkillä. Talvella Kuokkalan Graniitissa puserretut hikipisarat ovat lähteneet Viljasen pillistä ja luoneet sen ison henkisen selkänojan, johon joka ainoa pelaaja on voinut painaa päänsä sillä omalla heikolla hetkellään. Juosten kusten ja puolivaloilla tekeminen eivät todellakaan kuulu Viljasen sanavarastoon.
Haastattelun aikana vahvistuu monta aiempaa mielikuvaa miehestä, mutta syntyy myös paljon uusia positiivisia ajatuksia. Oranssin värisissä pesemättömissä shortseissaan pitkin kesää Suomen pesisstadioneita kekkaloivassa Viljasessa on paljon jotain Veikko Huovisen Havukka-Ahon ajattelijaa, oman tiensä hyvällä itsetunnolla rakentanutta mietiskelijää, jonka usko omaan tekemiseen ja näkemykseen eivät horju. Viivateoreetikko luottaa kovaan työhön, kykyynsä haastaa pelaajat fyysisesti ja henkisesti – ja palkita sitten sopivassa kohtaa pelaajat omilla kulinaristisilla herkuilla kuten lasagnella tai etanoilla.
Mutta harva ehkä tietää sen, että Jussi Viljasesta piti tulla alun perin huippujääkiekkoilija. Kohtalo tai astrologiset merkit eivät olleet tässä asiassa kuitenkaan aivan kohdallaan. Mitä tapahtui, Nalle?
– Pelasin tosiaan 7-8 ikäisestä yhtä lailla pesäpalloa ja jääkiekkoa aina tuonne C-junnuihin 15-vuotiaaksi. Pääsien keväällä 1985 Pohjola-ryhmään mukaan, jossa sitten sanottiin, että putosin viimeisten joukossa maajoukkueringistä. Sen jälkeen kesällä voitettiin pesäpallossa C-junnujen Suomenmestaruus ja minut palkittiin piirin parhaana junnupesäpalloilijana. Kaijansinkon Pete oli ollut mulla jo silloin apuvalmentajana pari vuotta. Sitten keskityin täysillä lätkään, kunnes sykysyllä 1986 minulle sitten tarjottiin Kirin D-poikien vastuuvalmentajan ja pelinjohtajan paikkaa. Kävin B-juniori-ikäisenä pelaamaan vielä jonkun pelin, mutta kyllä tuo valmennus ja pelinjohto veivät sitten mukanaan. Jääkiekossa aloitin vielä B-ikäisenä A-junnujen ykkösketjun laiturina, mutta pian huomasin, että lajissa kiinnostivat kaikki taktiset kuviot enemmän kuin se itse raaka treenaaminen, joten siinäkin sitten pesis vei lopulta voiton. 1987-88 oli laskuvoittonen kausi jääkiekossa, joten kyllä se päätös pesiksen eduksi tuli sitten aika pian.
– Vuoteen 1992 mentiin sitten niin, että oli B- tai A-poikien tai Suomensarjan joukkueen pelinjohtaja. Sen jälkeen olin vähällä lopettaa koko touhun, kun se kävi niin raskaaksi vetää jopa kolmea joukkuetta samaan aikaan. Vatasen Jouni ja Jalosen Riikka saivat minut sitten houkuteltua naisten Kirin 1993 vuoden joukkueenjohtajaksi – siihen aikaanhan ei ollut lainkaan 2-pelinjohtajaa. Oli tiedossa, että Jounilla oli viimeinen vuosi pelinjohdossa, joten vuodesta 1994 tuli sitten ensimmäinen kauteni naisten pelinjohtajana. Seuraavana vuotena Kirin naiset saivat pronssia ja ensimmäiset mestaruudet tulivat sitten 1996 ja -97.
Saavutit viime vuonna jo 9. Suomenmestaruuden naisten Superissa ja uteluihin miltä se tuntuu, vastasit vain, että ”..tuntuu ainakin siltä, että olen melko vanha!”. Kyllä tämä ylivertainen saavutus varmaan jotain muutakin merkitsee?
– Sitä on jotenkin vain oppinut nauttimaan siitä pelaajien arjesta, sen tuomista joukkueen onnistumisista, joukkueen haasteiden ratkaisemisesta ja pelaajien kehittämisestä. Urheilulehti tuossa taannoin kysyi, että miten huippunaispelaajat ovat vuosien aikana muuttuneet. Eipä minusta juuri mitenkään, huippupelaajia on ollut ja tulee. Mutta kyllä musiikin taso on kopissa laskenut aivan hemmetin paljon. Välillä on pakko poistua kopista, kun sieltä alkaa jotain tiktokkia pukata ilmoille.
Sinua on kutsuttu kovaksi työnarkomaaniksi, joka tekee kaiken aina viimeistä piirtoa myöten, mutta samalla vaadit paljon myös pelaajilta. Yksikin pelaaja mainitsi viime vuodenkin pudotuspeleissä, että taas purettiin peli aivan atomeiksi, kun mentiin yksi peli häviämään. Miten kuvailet omaa johtamistapaasi joukkueen ruorissa?
– Koen kyllä itsekin, että olen erittäin vaativa johtaja. Jos mestaruuksista aiotaan pelata, niin asiat pitääkin ottaa tosissaan. Välillä pelaajille pitää sanoa asioita todella suoraan ja siten hyvin autoritäärinen. Toisaalta koen, että olen hyvä ihmistuntija ja osaan vetää jarrua oikeassa kohtaa, jos mopo meinaa alkaa keulia liikaa. Pitää olla myös pelaajien luottamuksen arvoinen. Kopissa välillä käsitellään kovaakin pelillisiä asioita ja pelaajilla saattaa sitten olla vielä omia henkilökohtaisia murheita. Tilanteen kokee usein vähän niin kuin lääkäri vaitiolovelvollisuuden – se ei pääty, vaikka valmennussuhde palaajaan päättyisikin. Totta kai hyvistä asioista voidaan puhua paljon julkisestikin, mutta on ollut koviakin henkilökohtaisia asioita tai mokia. Ne ovat semmoisia asioita, jotka eivät kuulu kopin ulkopuolelle.
Johtajapersoonallisuuksia ovat jotkut pohtineet jopa Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilökuvia verraten. Koetko olevasi enemmän ymmärtävä ja kannustava vänrikki Koskela kuin alaistensa vihat usein päälleen saava, tiukan kurin ja autoritäärisen johtamistavan yliluutnantti Lammio?
– Kyllä minussa on vähän molempia. Sanon välillä asioita tosi suoraan, mutta tuolla jossain valmennuskoulutuksessakin olen sanonut, että sillä kaikella on tarkoitus. Jos ajatellaan vaikka jotain tärkeää pudotuspeliä, niin siellä paineet tulevat itse pelitilanteista ja ne tulevat vastustajalta. Jos meillä on aina hauskaa, niin silloin paineita ei osata kohdistaa oikealla tavalla omaan tekemiseemme. Joskus se paineen luominen on sitä, että teemme töitä erittäin kovaa ja sitten menemme kentälle tekemään vain sen perussuorituksen ja onnistumaan – mikä usein näissä tilanteissa riittää. Välillä tulee sanottua niin suoraan, että huomaa kuinka pelaaja jopa vähän säikähtää.
Eli tässä taustapontimena on saada pelaajat hyväksymään negatiivisia tunteita, jotta niitä sitten kestettäisiin paremmin painetilanteessa?
– No kyllä – pitää oppia näkemään miten pelaajat käsittelevät ja pääsevät yli ikävistäkin asioista. Minusta Myllyniemen Juti vastasi tähän hyvin jossain haastattelussa, että hän on käynyt läpi kovan koulun. Asioiden vastaanottamisessa ja hyväksymisessä. Tämä pitää varmasti paikkansa. Tavoitteeni on kehittää pelaajia niin, että he pelaavat aina syksyllä hyvää tai jopa uransa parasta pesistä. Jos ikäviä tunteita ei ole päässyt harjoituskaudella käymään läpi, niin vaikea niitä mestaruuksiakaan sitten on ottaa kovassa painetilanteessa.
Tässä mennään sitten itse asiassa jo psyykkisen valmennuksen puolelle?
– Tässä on kyse vähän samasta asiasta, että jos piirrät hiekkaan viivan ja menet sen yli, niin se ei enää välttämättä kehitä asioita. Toisaalta, jos haluat koko ajan pysyä turvallisesti sen viivan alla, niin menet itse asiassa aika kaukaa sen ali. Tarkoitus olisi pysyä mahdollisimman lähellä tätä viivaa ja jos se joskus palautteessa ylittyy, niin siitä sitten keskustellaan. Tämä voi koskea pelaajia, joukkuetta tai jopa tähtipelaajia, jos he pelaavat ns. ”omaan pussiin” tai jos hakemiset ovat väärissä paikoissa, niin pelaajalle pitää antaa palautetta. Oli sitten tuloksena onnistuminen tai epäonnistuminen. Olen tasapainoillut tämän oman viivateoriani kanssa jo 1990-luvulta.
Koetko, että johtamisfilosofiasi on kehittynyt näiden viimeisen reilun 30 vuoden aikana, kun olet viuhkassa ollut?
– Joukkueessa on yksilöitä, joita pitää osata valmentaa sen heidän oman vaatimustasonsa mukaan eli valmennuksen ja johtamisen tulee olla yksilölähtöistä. Jos ajatellaan vaikka Körkön Emmaa, joka oli viime kesänä lyönyt jossain pelissä 10 juoksua ja teki sitten väärän ratkaisun, niin valmentajan ja pelinjohtajan velvollisuus on tarttua tällaisissakin tilanteissa asiaan jopa kovinkin sanoin. Jos joku nuorempi pelaaja olisi tehnyt vastoin mitä on sovittu, niin palaute tulee varmasti vähän lempeämmin, koska pelaajalla voi olla monessa muussakin asiassa vielä kasvuvaraa. Tässä palataan tuohon Lammio vs. Koskela –asetelmaan. Silloin kun treenataan tai roolitetaan peliä, voin olla äärettömän kova Lammio. Mutta vastavuoroisesti minulle saa aukoa päätä, tehdä vitsejä minun kustannuksella. Osaan kyllä nauraa itselleni. Eli aika kovaa kuittailua siellä välillä on. Minulla on paljon hyviä kavereita entisistäkin pelaajista, vaikka välillä on sanottu toisillemme oikeinkin kovasti. Usein nämä ystävyyssuhteet syvenevät kuitenkin vasta pelaajauran jälkeen. Jonkun Aholan Arminkin kanssa ollaan hyvin erilaisia ihmisiä, mutta silti lähes parhaita kavereita. Samoin vaikka joku Virpi Hukka lähti meiltä, niin silti paljon viestitellään ja soitellaan asioista.
Yleisilmeesi pesäpallokentän reunalla on täysin cool, kunnes sitten yhtäkkiä tuomareitten kanssa saattaa syntyä hirvittävä nokkapokka? Mistäs nämä kiehahdukset kumpuavat?
– Kyllä siinä joskus saattaa kyse on ihan teatterista, joskus – ihan samoin kuin omalle joukkueelle – palautetta annetaan silloin kun syyllistytään löysäilyyn. Tässä palataan taas siihen viivateoriaan – välillä tiedän itsekin, että nyt mentiin yli. Tuomareitakln pitää silti haastaa pelaamaan sitä kauden parastaan kauden ratkaisupeleissä. Pitää mennä niin lähelle viivaa kuin se vaan suinkin hyödyttää omaa joukkuetta. Joskus jos esimerkiksi syöttötuomarille jää liian pitkäksi aikaa juputtamaan ja lukkari pelaakin nopeaa peliä, niin siinä on äkkiä itsekin myöhässä siitä pelistä. Joskus näin on käynyt ja silloin pitää vain nöyrästi myöntää omat virheensä.
Pesäpalloon kuuluu oleellisena osana pelinjohdon merkistä pelaaminen. Miksi merkin oppiminen on niin vaikeaa eli merkkivirheitä nähdään koviltakin joukkueilta aika tiukissakin paikoissa?
– Tämä on totta. Lapualla viime syksynä teimme yhdessä pelissä enemmän merkkivirheitä kuin koko edellisen kuukauden aikana yhteensä. Tilanteet tulevat nopeasti ja merkkiä ei aina ehditä huomata, keskittyminen herpaantuu jne. Välillä voi käydä myös niin, että kyse on vain lukkarin hyvyydestä ja se näyttää katsomoon merkkivirheeltä. Viuhkassa on hirveä määrä variaatioita ja kyllä ne merkit tulevat minulta mennäänkö vai ei. Saan merkin päälle kymmenellä eri variaatiolla. Monesti ne ovat loogisia, mutta kyllä niitä aika paljon myös opiskellaan.
Sinut tunnetaan hyvin taikauskoisena miehenä. Tuntuu, että monet huippu-urheilijat ja näköjään myös valmentajat menevät tähän samaan muottiin. Ilmeisesti pelihousuja ei kauden aikana paljoa vaihdella?
– No kyllä piti runkosarjassa viime kaudella pari kertaa laittaa pitkät housut päälle. Ihan tuon koronankin takia, ettei vain tulisi flunssaa. Kun runkosarjan alussa laitetaan pelihousut päälle, niin niillä mennään ilman pesemättä kauden loppuun. Onhan näitä muitakin. Kopissa minun paikkani on aina hemmetin sotkuinen, mutta kukaan ei saa sitä siivota. On ollut joskus myös ottelusarjoja, jotka mennään samoilla kalsareilla. Tämä liittyy ylipäätään rutiineihin, joita on tottunut tekemään kauden aikana pelipäivänä aina samalla tavalla. Syksyllä kun kausi aloitetaan joukkueen kanssa, tsemppaan itseäni eteenpäin Queenin We Are The Champions -kappaleella. Näitä pakkomielteitä oli jo aikoinaan, kun pelasin lätkää. Erätauolla piti hanska saada riittävän monta kertaa käteen, kun sen heitti pyörimään ilmassa.
Pelinjohtajan vapaa-aika jää ymmärrettävästi aika pieneen. Siirtymäkausi on syksyllä lyhyt ja sinä aikana suunnittelet jo taas varmaan osittain uuden kauden kuvioita. Ei ole kesälomia tai muutenkaan pidempiä vapaita. Kuinka paljon tämä vaatii perhe-elämältä?
– Suskun (Susanna Viljanen) kanssa ollaan tuolta vuodesta 1992 yhdessä oltu ja kausi 2017 on ainoa, kun en ole ollut pesäpallon kanssa tekemisissä. Kesälomat ovat yleensä olleet hieman pidennettyjä viikonloppuja. 2017 olimme pari viikkoa Italiassa – Roomassa ja Toscanassa. Reissu oli niin hieno, että on aina puhuttu, että josko ensi kesänä mentäisiin uudelleen. Että katsotaan sitten syksyllä mikä on tilanne. Vuosi sitten meidän piti lähteä kesätauolla Roomaan, mutta koronan takia se tietysti peruuntui.
Olet myös tullut tunnetuksi nautiskelijana, joka rakastaa hyvää ruokaa. Etanat kuuluvat Kirittärien voitonjuhliin yhtenä omana rituaalinaan.
– Toisinaan vedän jollain harjoituskaudella tai kilpailukaudella itseni liian piippuun ja nukun tosi huonosti. Tykkään tosiaan tehdä hyvää ruokaa ja luen myös paljon, erityisesti dekkareita. Pelikauden aikana en koskaan aloita uutta kirjaa, mutta mulla on tiettyjä kirjoja, joita voi ottaa kauden aikana esiin ja lukea, vaikka tietääkin mitä niissä tapahtuu – ihan sen takia, että maltan jättää sen kesken. Sitten kun tulee joululoma tai jokin pidempi tauko, saatan lukea yötä päivää.
– Voitonjuhliin ovat tosiaan kuuluneet etanat jo monta vuotta. Eivät niitä toki aina kaikki syö, mutta kun mulla on tapana kokata koko joukkueelle aina kerran vuodessa aina vuodesta 1994 lähtien, niin kyllä silloin on etanoita ainakin maistettu, kun niitä olen kokannut. Viime vuonna, kun Lapualla raivasimme tiemme finaaleihin, niin ilmoitin joukkueelle, että seuraavana päivänä klo 13 meillä on palaveri. Mäki-Maukolan Eeva oli joskus sanonut, että hän ei ole koskaan maistanut hyvää lasagnea ja minä siihen, että teen maailman parasta lasagnea. Seitsemältä sunnuntaiaamuna olinkin sitten kaupassa ostamassa tarvikkeita ja kokkasin joukkueen palaveriin yllärinä kaikille lasagnet. Kyllä se kelpasi.
Pesäpallo vie ajastasi lähes 24/7 ainakin kilpailukauden aikana. Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä niinä lyhyinä vapauden hetkinä, kun ei tarvitse ajatella pesäpalloa?
– No kyllä se perhe on ja kaverit. Molemmat tyttäreni ovat opiskelemassa ja jos he eivät ole käymässä, niin sitten vietetään aikaa vaimon kanssa. Muistan, kun lapset alkoivat marista koirasta joskus 6-7 vuotiaina, niin sanoin ettei käy, kun olen koirankarvoille allerginen. Mutta sitten myöhemmin, vuoden 2009 mestaruuden jälkeen löytyi lagotto eli Italian tryffelikoira, joka sopi myös meille. Yhdessä lähdettiin katsomaan yhtä lagottoa ja aina viime kevääseen meillä oli Ruffe, josta tuli koko perheelle niin rakas, että oli se kyllä kova paikka kun se kuoli. Viime kesänä tuli Eemeli ja nyt tehdään sitten koiran kanssa lenkit. Se saa mielen lepäämään.
Näin lopuksi ei malta olla kysymättä pelinjohtajan mielipidettä Kirittärien 2021 joukkueesta. Monen mielestä yksi kovimpia nippuja, mitä Hippokselle on koskaan juossut.
– Meillä on mestaruus takana, yksi lopetti ja ollaan saatu kaksi uutta pelaajaa. Kyllä tässä sen verran on matkaa takana, ettei niitä mestaruuksia jaeta paperilla. Monen mestaruuden arvoisen joukkueen materiaalilla on jääty aiemminkin himmeämmille mitaleille. Joskus on itsellekin käynyt näin. Tärkeintä on, että pystytään pitämään vaatimustaso ja tekeminen kovalla tasolla ja pystymme kehittämään peliä ja pelaajia kohti syksyn ratkaisupelejä. Jos joku tulee rinnalle ja ohi, niin se on asia mihin me ei pystytä vaikuttamaan mitenkään. Voimme vaikuttaa vain omaan tekemiseen ja päätöksiin mitä teemme. Pyrimme siihen, että olemme syksyllä mahdollisimman hyvä joukkue. Lopputulosta pitää sitten kunnioittaa, oli se sitten mitä tahansa.
Otetaan pitkään juttuun vielä pikku loppukevennys. Miten sinusta aikoinaan tuli Nalle?
– Olen ollut Nalle jo yli 50 vuotta. ”Nalle” oli ensimmäinen sana, jonka aikoinaan opin ja vanhemmat alkoivat siitä pitäen kutsumaan minua Nalleksi. 1990-luvun puolivälissä marssin kirkkoherran virastoon ja kerroin että olen Jussi Martinpoika Viljanen, ja haluan virallistaa etunimekseni Nallen. Hän kyseli vielä perustelut, kerroin ne ja hän tuumasi että eiköhän tämä ole ihan okei – mutta varmistetaan nyt vielä Helsingistä. Nimibyrokraatti Helsingistä oli lomalla, joten pyydettiin tulemaan kuukauden kuluttua uudelleen. Mutta en sitten ole mennyt. Nyt tämän koronan jälkeen olen ajatellut ottaa asian uudelleen esiin, jotta pidettäisiinkö uusi nimenantotilaisuus. Jos joku huutaa minulle Jussi, niin ei minun pää kyllä käänny. Koulussakin opettajat kutsuivat minua Nalleksi.
Haastattelu on julkaistu ensimmäisenä Kirittärien Fanikatsomon Facebook-ryhmässä https://www.facebook.com/groups/kirittaretfanit/
Nallen kummiyrityksinä toimivat:
#yhdessähuipulla2021 #liikuntapääkaupunki #jyväskylä #pesis #elämänenergiaa
